Helsingin Sanomat valotti päivän lehdessä pakolaisissa orastavaa bisnestä (koko juttu täällä). Valtio turvautuu turvapaikkakriisissä myös yrityksiin, jotka esimerkiksi pyörittävät vastaanottokeskuksia jo nyt. Monet keskeiset turvapaikanhakijoihin liittyvät palvelut ja menot onkin jutun mukaan jo kilpailutettu. Majoitustilojen kohdalla kuvio ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen kuin bisnespuoli ehkä soisi.

Suorahankinta – eli ostaminen “suoraan” ilman kilpailutusta – on sallittua jos laissa esitetyt edellytykset täyttyvät. Perusteeksi käy kyllä kiirekin – suorahankinnan saa tehdä jos se on “ehdottoman välttämätöntä” eikä kilpailutukseen tarvittavaa aikaa ole käytettävissä “hankintayksiköstä riippumattomasta, ennalta arvaamattomasta syystä aiheutuneen äärimmäisen kiireen vuoksi” (lainaukset hankintalain 27 §:stä).

Euroopan komissio on linjannut, että turvapaikanhakijoiden määrän nopea kasvu ja välttämättömien tarpeiden tyydyttäminen voivat periaatteessa olla peruste suorahankinnan tekemiselle. Ohjeistus kuitenkin on, että suorahankintoja tehdään vain väliaikaisena ratkaisuna kunnes hankinnat saadaan kilpailutettua. Eli ennalta-arvaamattomuus ja kiire eivät pidemmän päälle riitä perusteluiksi.

Toinen ajatus koskee sopimusten julkisuutta. Hesarin mukaan Maahanmuuttovirasto tai HS:n haastattelemien yritysten johtajat eivät kertoneet yritysten saamia rahamääriä. Miksiköhän eivät? Tilaaja on viranomainen ja noudattaa hankinnoissakin julkisuuslakia. Kun hankintasopimus on allekirjoitettu, asiakirjat ovat julkisia ja kenellä tahansa on oikeus tutustua niihin. Jos sopimuksessa on liike- tai ammattisalaisuuksia, sopimus ei arvatenkaan tule tältä osin julkisiksi. Hankinnan kokonaishinta on kuitenkin aina julkinen tieto.