Hankintamyytit – totta vai tarua?

Edustin eilen työnantajaani Kuntamarkkinoilla, kunta-alan ammattilaisille suunnatussa tapahtumassa. Lennokas puheenvuoroni hankintalain myyteistä täytti luentosalin äärimmilleen. Kiitos!

Puhettani inspiroi eduskunnan viimeviikkoinen lähetekeskustelu hallituksen esityksestä uudeksi hankintalaiksi (hankintalain käsittely alkaa verkkotallenteessa  7:15 minuutin kohdalla).

Pääosin kansanedustajien puheenvuoroissa toistuvat samat huolet ja väärinkäsitykset. Ilahduttavaa kyllä, ministeri vastasi kyselijöille skarpisti ja puhui asiaa.

Tämä kirjoitukseni olkoon samalla avoin kirje koko eduskunnalle – hankintalaki, totta vai tarua!

”Jos valinta tehdään halvimman hinnan perusteella, laatua ei huomioida lainkaan.”
Tarua!

Jos saisin murtaa vain yhden hankintamyytin, se olisi tämä.

Väitän nimittäin, että laatunäkökohdat huomioidaan aina hankinnan kohdetta määriteltäessä niin sanottuina vähimmäisvaatimuksina. Kaikkien kisaan mukaan halajavien on täytettävä nämä vaatimukset. Kun rima on kaikilla korkealla, voittajan valinta voidaan tehdä hinnalla.

Hinta- ja laatuvertailua koskeva hankintalain logiikka olisi hyvä oivaltaa laajemmin mediassakin. Vähimmäisvaatimukset ovat pakollisia, vertailussa huomioitavan laadun tarjoaminen sen sijaan ei. Siinä tapauksessa, että laatua pisteytetään vertailussa, kuten niin monet kansanedustajatkin vaativat, voidaan päätyä tilanteeseen, jossa hankinnan voittaa yritys, joka ei ole tarjonnut kyseistä laatukohtaa. Laatuvertailuun ei siis kannata jättää oikeasti merkittäviä laatuseikkoja, vaan ne on määriteltävä vähimmäisvaatimuksissa. Laajempi kirjoitukseni hinta- ja laatuvertailusta löytyy täältä.

Ja muistutuksena vielä. Hankintalaki sallii kilpailuttamisen myös kiinteällä hinnalla vertailemalla pelkkää laatua.

”Pk-yritykset pitää huomioida hankinnoissa. Pk-yrityksen vuosiliikevaihto on korkeintaan 50 miljoonaa euroa ja yrityksessä on enintään 250 työntekijää.”
Totta!

Pienet ja keskisuuret yritykset on huomioitu lakiuudistuksessa: tilaajaa rohkaistaan jakamaan hankintoja osiin ja käymään vuoropuhelua yritysten kanssa hankinnan suunnitteluvaiheessa. Hallinnollista taakkaa kevennetään mm. vakiomuotoisella lomakkeella, jolla tarkastetaan, onko yritys hoitanut vero- ja eläkemaksuvelvoitteensa ja toiminut bisneksessä muutenkin asiallisesti (ns. ESPD-lomake). Menettelyt sähköistyvät ja liikevaihtovaatimukselle asetetaan raja.

Pk-yrityksen määritelmä löytyy Tilastokeskuksen sivuilta.

”Kehitysvammaisten ja vanhusten on muutettava kilpailutusten myötä alituiseen.”
Tarua!

Jos palveluntuottajan vaihtuminen on ilmeisen kohtuutonta tai erityisen epätarkoituksenmukaista asiakkaan kannalta merkittävän hoito- tai asiakassuhteen turvaamiseksi, tilaaja voi ostaa asumispalvelua vanhalta palveluntuottajalta suorahankintana (nykyisen lain 67 §, uudessa lakiehdotuksessa 110 §). Aiempi kirjoitukseni aiheesta löytyy täältä.

Lisäksi lähtökohta on, että kilpailutus koskee vain palvelun piiriin tulevia uusia asiakkaita, joskin toisinkin voidaan linjata. Kyse on ennen kaikkea poliittisesta tahdosta ja valinnoista sekä osaamisesta kilpailutusvaiheessa.

”Kunnan pitää saada kilpailla markkinoilla yksityisten yritysten kanssa.”
Totta ja tarua!

Tämä on näkökulmakysymys. Kyse on tietysti sidosyksiköstä ja tässä kohdassa yksinkertaistetusti julkisomisteisen yhtiön palvelujen myynnistä muille kuin omistajilleen.

Sidosyksikkösääntely kirvoitti eduskunnassa voimakkaita mielipiteitä kuntien päätösoikeuden rajoittamisesta – vaikka samaan aikaan ilmaistiin syvä huoli pk-yritysten aseman turvaamisesta.

Omistajien näkökulmasta on ymmärrettävää, että kannattavaa bisnestä olisi mukava laajentaa tarjoamalla palveluja muillekin. Tietyillä toimialoilla ja syrjäisillä alueilla toimivia markkinoita ei ole nimeksikään, joten on myös tarkoituksenmukaista, että kuntien yhtiöt palvelevat muitakin asiakkaita. Etenkin tästä on kyse jätehuollossa (kirjoitukseni keväältä). On ihan järkevää, että kunnan jäteyhtiö tyhjentää peräkylän yritysten roskikset käydessään naapurissa kuntalaisten jätepöntöillä.

Toisaalta kuntien ja valtion omistamat yhtiöt toimivat myös muilla aloilla ja kilpailuilla seuduilla. Periaatteessa sidosyksikkö voisi ylihinnoitella myyntinsä omistajilleen ja sen turvin vastaavasti tarjota palvelujaan ulkopuolisille polkuhinnoin. Se sekoittaisi markkinoita. Siksi on ihan loogista, että ulosmyyntiä rajataan. Suomessa markkinat ovat pienet ja direktiivin sallima 20 prosentin ulosmyyntiosuus voisi tarkoittaa jollain aloilla kymmeniä miljoonia. Hyvä kysymys ylipäätään on, missä määrin kuntien kuuluu kilpailla markkinoilla, joilla on yksityistäkin tarjontaa.

 

 

 

Kommentit

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s