Suomi on maailman vähiten korruptoituneita maita, sanotaan.

Läpinäkyvyys etenkin kuntien ja kuntayhtymien julkisissa hankinnoissa on kuitenkin kaukana siitä, mitä sen pitäisi olla, kertoo Transparency Internationalin korruptiokartoitus muutaman vuoden takaa. Tutkimusten mukaan korruptiota esiintyy kuntasektorilla hyvä veli -verkostojen ja julkisten hankintojen kautta. Ongelmia on erityisesti rakennushankkeissa. Näitä havaintoja tukee myös viime viikolla alkanut Vantaan entisen kaupunginjohtajan lahjusoikeudenkäynti, jossa syyttäjä vaatii vankeutta törkeästä lahjusrikoksesta.

Mikä korruptio?

Korruptiolla tarkoitetaan vastuullisen aseman väärinkäyttöä omaksi tai läheisten eduksi (ks. oikeusministeriön napakka opas “Mikä korruptio?“). Korruptiotermiä ei kuitenkaan ole määritelty lainsäädännössä lainkaan. Käytännössä osassa tapauksista on kyse lahjusrikoksista ja toisissa virka-aseman väärinkäytöstä.

“Korruptiorikokset erottaa esimerkiksi hankintalaissa ja hallintolaissa säädetyistä eturistiriita- ja esteellisyystilanteista se, että tekijä tietoisesti pyrkii vaikuttamaan hankinnan lopputulokseen epäasiallisesti tavoitellessaan itselleen tai toiselle hyötyä”, huomauttaa Lapin yliopiston kauppaoikeuden yliopistonlehtori Kirsi-Maria Halonen.

“Vaikka eturistiriita ja henkilön esteellisyys voivat myös vaarantaa tasapuolista kohtelua ja puolueettomuutta, ne eivät välttämättä johda hankintamenettelyn vaarantumiseen tosiasiallisesti ja näissä tapauksissa henkilöt voivat toimia myös tiedostamatta esteellisyyttään”, hän jatkaa.

Halonen toimi Euroopan komission rahoittamassa “Warning on Crime” -korruptiotutkimuksessa Suomen raportoijana, joten hän jos kuka tietää, miltä suomalainen korruptio julkisissa hankinnoissa näyttää.

“Suurimpana huolena julkisissa hankinnoissa ovat käytännöt, joilla pyritään edistämään tietyn toimittajan valintaa. Korruption tunnistaminen ei aina ole helppoa ja virkamiesten ja elinkeinoelämän edustajien välisen hyväksyttävän ja epäeettisen verkostoitumisen välinen rajanveto on vaikeaa. Eturistiriitoja ja hyvä veli -verkostoon perustuvaa toimintaa esiintyy tutkimusten mukaan erityisesti kunnissa.”

Korruptiorikoksia ei tilastoida erikseen korruptiona, vaan korruption piirteitä voi olla esimerkiksi omina rikoksinaan tilastoiduissa kirjanpitorikoksissa ja virka-aseman väärinkäytössä.

“Meillä on vähän oikeuskäytäntöä ja lähdeaineiston kattava tilastointi puuttuu. Kun korruptio ei suoraan näy tilastoissa, mielletään usein, ettei korruptiota ole. Se ei kuitenkaan ole totta.”, Halonen kertoo.

Halosen mukaan lahjontarikosten oikeuskäsittelyssä suurimmiksi haasteiksi on muodostunut korkea näyttötaakka etuuden vastaanottamisesta ja etuuden vaikutuksesta henkilön toimintaan. Joskus ratkaisevaa tuomitsematta jättämisen kannalta on ollut myös se, että etuuden vastaanottaneella henkilöllä ei ole katsottu olleen mahdollisuutta vaikuttaa päätöksentekoon – pelkkää vaikutusvallan väärinkäyttöä kun ei ole Suomessa toistaiseksi kriminalisoitu, tosin vihdoin sekin muutos on vireillä.

“Meillä ei myöskään ole valvontaviranomaista, jonka tehtävänä olisi erityisesti valvoa tai ehkäistä korruption esiintymistä julkisissa hankinnoissa. Keskusrikospoliisin resurssit korruption valvontaan ja ehkäisemiseen ovat hyvin rajalliset.”, Halonen toteaa.

Päätöksenteko julkisuuslain ja virkavastuun ulottumattomissa

Viime vuosina EU:n edellyttämä yhtiöittämisvaatimus on johtanut julkisten palvelujen siirtymiseen valtion ja kuntien viranomaisilta ja liikelaitoksilta näiden omistamille osakeyhtiöille. Myös monet usean hankintayksikön puolesta hankintoja keskitetysti kilpailuttavat yhteishankintayksiköt toimivat yhtiömuodossa.

Tällä hetkellä säännöt toiminnan läpinäkyvyydestä ja asiakirjajulkisuudesta eroavat merkittävästi riippuen siitä, onko hankintayksikkö viranomainen vai yhtiömuotoinen toimija (esimerkiksi kunnan kokonaan omistama osakeyhtiö). Yhtiömuotoiset hankintayksiköt noudattavat ainoastaan julkisuuslain asianosaisjulkisuutta koskevia säännöksiä, mutta päätökset eivät ole yleisesti julkisia. Tämä rajoittaa mm. lehdistön pääsyä asiakirjoihin. Yhtiömuotoisissa hankintayksiköissä päätöksiä ei myöskään tehdä virkavastuulla, vaan henkilöt ovat työsuhteessa yhtiöön. Lähtökohta on siten tyystin erilainen paitsi julkisuuden, myös rikosoikeudellisen vastuun kannalta.

Miten toiminnan läpinäkyvyys turvataan näissä yhtiöissä ja kuinka väärinkäytökset sekä epäasiallinen vaikuttaminen voidaan estää?

“Mikä merkitys ylipäätään annetaan sille, että tällaiset yhtiöt käyttävät julkisia varoja?”, Halonen vastaa kysymyksellä ja jatkaa: “Lähestytäänkö asiaa elinkeinoelämän lahjontaa koskevan sääntelyn näkökulmasta vai julkisten varojen käytön kautta? Onko perusteita sille, että julkisomisteisia yhtiöitä säänneltäisiin eri tavalla kuin muita? Ja miten se toimii tilanteessa, jossa näiden yhtiöiden on tarkoitus kilpailla yksityisessä omistuksessa olevien yhtiöiden kanssa?”

Hyviä kysymyksiä.