Paikallisuus julkisissa hankinnoissa

Yle uutisoi hiljattain paikallisten yritysten suosimisesta julkisissa hankinnoissa. Otsikko, ”Kunnat kilpailuttavat miljardeja – kotiinpäin vedetään lukuisin keinoin”, oli ehkä hieman tarkoitushakuinen. Juttu perustui kyselyyn, johon oli saatu vastaukset 22 ”keskeiseltä” kunnalta. Uutisen kärki oli tämä:

”Kunnat ohjaavat tietoisesti kilpailutettaviakin hankintoja oman tai talousalueensa yrityksille. Hankintalain mukaan oman kunnan yritysten suosiminen on kiellettyä.”

Totta molemmat, mutta näin vierekkäin esitettynä tämä antaa vähintäänkin arveluttavan kuvan kuntien toiminnasta ja hankintalain noudattamisesta. Se ei ehkä ollut tarkoitus, eikä ainakaan koko totuus.

Lähtökohdat

Hankintalain periaatteet – avoimuus, tasapuolisuus, syrjimättömyys ja suhteellisuus – ohjaavat kaikkia hankintoja. Niiden puitteissa paikallisuus on ihan mahdollista nostaa agendalle. Kuten uutisestakin ilmenee, nimenomainen paikallisten yritysten suosiminen ei käy päinsä. Tämän ei välttämättä tarvitse kuitenkaan estää paikallisuuden huomioimista. Kunnilla ymmärrettävästi on suuri intressi työllistää nimenomaan oman alueensa yrittäjiä ja toimijoita. Tämän ei pitäisi olla suuri yllätys, uutisesta puhumattakaan.

Paikallisuus julkisissa hankinnoissa

Miten paikallisuus on mahdollista huomioida? Tässä muutamia vinkkejä.

Hankinnan jakaminen osiin

Tähän uutisessakin viitataan. Hankinnan kohde on aina tilaajan määriteltävissä ja siinä jos missä on mahdollista ainakin harkita, minkälaisella määrittelyllä paikallisilla toimijoilla olisi mahdollisuus osallistua kisaan ja peräti menestyä. Tämä on sinällään täysin sallittua, kunhan hankintalain periaatteita noudatetaan. Hankinnan kohdetta ei siis sovi muotoilla suoraan paikallisia yrityksiä suosien, mutta tarpeensa sekä markkinat tunteva hankintayksikkö osaa usein luovia myös hankinnan kohteen määrittelyssä. Miten se kannattaa muotoilla, mikä ylipäätään on tarkoituksenmukaista? Priorisoidaanko suuria kokonaisuuksia vai voisiko hankinnan jakaa pienempiin osiin?

Hankinta voidaan pilkkoa esimerkiksi määrittelemällä kunta maantieteellisesti moneen alueeseen (päiväkodit ydinkeskustassa ja laitakaupungilla), muotoilemalla sisältöä suppeammin (siivous, huoltopalvelut ja vartiointi – kaikki yhdessä vai sittenkin erikseen; kohdekohtaisesti vai koko kunnan alueella) tai vaikkapa kertomalla jokaiselta tarjoajalta ostettava minimimäärä (voiko vapaita vanhainkotipaikkoja tarjota yhden vai onko niitä oltava neljäkymmentä).

Toki hankinnan jakamisessa osiin on enemmän hallinnollista työtä; tarjouspyynnössä on ainakin muutama liite lisää ja sopimuksiakin lopulta useampia kappaleita. Yhteyshenkilöitä on monia. Sopimuskaudella virkamies joutuu kenties poikkeamaan monessa toimipisteessä tarkastuskäynnillä. Palvelun käynnistely on työlästä ja jos sopimuskumppaneita on lukuisia, haasteitakin riittää. Onhan tässä hommaa. Jos vaakakupissa kuitenkin painaa (poliittinen) toive paikallisuuden suosimisesta, hallinnollisen työmäärän lisääntymisen ehkä kestää. Kauaskantoisesti tällä myös turvataan markkinoiden toimivuus, kun kisoihin voivat osallistua pienemmätkin toimijat, eikä bisnes keskity liikaa.

Tämä hankinnan jakaminen osiin on ehdottomasti paikallisuuden korostamisessa olennaisin keino. Uudessa, ensi vuonna voimaan tulevassa hankintalaissa kannustetaan vielä enemmän hankintojen jakamiseen ja pienten ja keskisuurten yritysten aseman huomioimiseen. Tämän merkitys takuulla kasvaa. Palaan aiheeseen vielä.

Työllistämisehdon hyödyntäminen

Julkisissa hankinnoissa voidaan edellyttää työn tarjoamista paikallisille, vaikeassa työllistymisasemassa oleville henkilöille. Tällainen ns. työllistämisehto on mahdollista huomioida hankinnassa vähimmäisvaatimuksena tai laatuvertailussa. Hankintojen kautta työtä voitaisiin tarjota esimerkiksi pitkäaikaistyöttömille, maahanmuuttajille, kehitysvammaisille ja nuorille. THL:llä on parhaillaan käynnissä tätä koskeva Hankinnoista duunia! -hanke. Sitä koskeva aiempi kirjoitukseni on tässä.

Sijainti tietyn etäisyyden päässä

Sijaintivaatimuksen asettaminen ja vaikkapa pisteyttäminen on jo hankalampaa. Markkinaoikeus on todennut asumispalvelua koskeneissa hankinnoissa (mm. MAO 167/11 ja MAO 373/11), että sijaintivaatimuksen sai asettaa tietyllä kilometrisäteellä ja toisaalta, että sijainnista sai antaa lisäpisteitä. Etenkin asumispalveluissa etäisyys lähellä kotikulmia lienee siis jossain määrin perusteltua. Sijaintivaatimus on varmasti perusteltu myös esimerkiksi päivähoidon kohdalla. Tästä ei kuitenkaan sovi vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä muiden hankintojen suhteen. Mutta poikkeustapauksissa tällainen sijaintiinkin nojaava paikallisuuden suosiminen voi onnistua.

Kommentit

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.