Sunnuntaiaamuun tuli hyvää keskustelua, kiitos Hesarin kysymyksiä herättävän jutun “Kun hoivasta tuli bisnes” (HS 15.3.2015). Juttu itsessään on erinomainen, kattava ja hyvin taustoitettu. Huomasin kuitenkin ystävien Facebook-päivityksistä, että ulkoistuksiin liittyy paitsi mielipiteitä, myös monia epäselvyyksiä. Miten ne sote-ulkoistukset tosiasiassa menevät? Mikä ulkoistamisen tavoitteena on? Pitäisikö verotuksen olla läpinäkyvämpää? Onko pienillä yrityksillä arvoa itsessään?
Pienyrittäjät vs. hoivajätit
Olen ollut mukana lukuisissaa sosiaalipalvelujen kilpailutuksissa vanhusten asumisesta lastensuojeluun ja asunnottomien koteihin. Oman kokemukseni mukaan – etenkin vanhusten kohdalla, johon nyt pureudun – kuntien virkamiehet ovat poikkeuksetta halunneet paikallisten pienyrittäjien bisneksen säilyvän ja kukoistavan. Lisäksi virkamiehet ovat myös hyvin perillä alueen kustakin toimijasta ja palvelun sisällöstä sekä käytetyistä tiloista. Tämä on jo sinällään mahtavaa.
Yleensä kilpailutusta valmisteltaessa on myös tiedossa, onko isoilla hoivajäteillä kiinnostusta laajentaa kyseisille apajille. Joskus on, aina ei. Oman kokemukseni mukaan tilanteeseen suhtaudutaan pikemminkin varauksella ja ennakkoluuloisesti – toisin kuin lehtikirjoittelusta ja hoivajättien väitetystä suosimisesta saattaisi päätellä.
Tarjouksia pyydettäessä vaatimukset asumiselle onkin usein viritetty juuri paikallisten yrittäjien toimintaa tukien. Käytännössä on siis saatettu sallia kooltaan nykystandardeja vaatimattomammat huoneet tai esimerkiksi jaettu wc. Tapana on, että tarjouspyynnöissä esitetään jokin vähimmäistaso palvelulle ja tiloille, johon on voitu lisätä esimerkiksi lause “tai Valviran hyväksymän voimassaolevan toimiluvan mukaiset tilat“. Näin myös toimivissa, mutta kenties vanhanaikaisissa tiloissa toimiva paikallinen yrittäjä voi osallistua kilpailutukseen.
Mites ne rakennettavat tilat ja mikä ARA-tuki?
Järkevää on, että palvelu kilpailutetaan omana kokonaisuutenaan ja palvelua koskevassa tarjouspyynnössä ainoastaan edellytetään, että voittaneella yrityksellä on asianmukaiset tilat palvelun pyörittämiselle joko heti tai tietyn, tarjouspyynnössä ilmoitetun ajan kuluttua.
Mikään ei vaadi kuntaa järjestämään alueelle pyrkiville yrityksille tontteja uusien tilojen rakentamista varten. Kyse on pikemminkin poliittisesta tahdosta. Käytännössä virkamiehillä on tiedossa jo olemassa olevien yrittäjien mahdollisuudet ja halu laajentaa ja usein saattaa olla niin, että asumispaikkojen lisäys ei ole mahdollista – todennäköisesti siksi, että vanhainkoti on jo täynnä ja laajentamishaluja tai taloudellista mahdollisuutta lisärakentamiseen ei ole.
Koska julkisten hankintojen lähtökohtana on kilpailu, olisi toisaalta epäreilua vaatia, että kaikilla olisi olemassa olevat toimitilat kisaan osallistuttaessa. Yleensä tilavaatimus todetaankin niin, että tarjouspyynnössä kerrotaan asukasmäärä tällä hetkellä sekä arvio tulevasta tarpeesta. Vanhainkodeissa jo asuvia vanhuksia ei ole tapana siirtää uudelle palveluntuottajalle, vaan uusi yritys hoitaa kilpailutuksesta eteenpäin vanhainkotiin muuttavia asukkaita. Jotta voittajalla olisi mahdollisuus tulla uutena yrityksenä markkinoille – ja olettaen, että tähän on poliittista tahtoa tontin järjestämiseksi tai että yritys on itse löytänyt tontin vapailta markkinoilta – tarjouspyynnöissä edellytetään tietyn paikkamäärän tarjoamista tiettynä ajankohtana ja lisäpaikkojen tarjoamista esimerkiksi muutamien vuosien kuluttua. Tarjouspyynnössä saattaa lukea esimerkiksi, että uusien tilojen on oltava käytössä tietyn ajan kuluttua rakennusluvan saamisesta.
Fiksu kilpailuttaja huomioi pienet firmat myös paikkavaatimuksia rukatessaan. Mikään ei estä ostamasta vaikkapa vain yhtä tai paria asumispaikkaa per firma. Kaikki kunnan tarvitsemat paikat olisi mahdollista haalia kasaan ostamalla asumista monelta eri yrittäjältä.
ARA eli Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus myöntää asumiseen ja rakentamiseen liittyviä avustuksia, tukia ja takauksia. Jos tuen saamisen ehdot täyttyvät, tukea kannattanee hakea. ARA-tuki sinällään ei ole osa kilpailutusta saati edellytys osallistumiselle.
Entä veroparatiisit?
On tosiaan epäreilua, että suuret yritykset pystyvät verosuunnittelun avulla välttämään verojen maksamista meillä, jossa veroprosentti on tunnetusti korkea. Hankintalainsäädännön kannalta keskustelu veroparatiisiyhtiöistä on kuitenkin jossain määrin turhauttavaa. Kilpailutuksissa on kohdeltava kaikkia kilpailuun osallistuvia yrityksiä tasapuolisesti ja syrjimättä. Hankinnoissa ei ole mahdollista vaatia, että kilpailuun osallistuvat vain täysin suomalaiset firmat. Kilpailutuksissa edellytetään aina verojen maksamista, mutta osallistumista ei voida kieltää sillä perusteella, että Suomessa toimivat yritykset maksavat – sinänsä laillisesti – veronsa muuhun valtioon.
Kenties kuvioon olisi mahdollista puuttua verolainsäädännöllä asettamalla minimivero jokaiselle yritykselle tai kiristämällä mahdollisuuksia verosuunnitteluun silloin kun suunnittelun tarkoituksena näyttäisi olevan lähinnä veronkierto.
Hesarikin pohtii, miten kokonaiskuva olisi mahdollista huomioida: “Käytännössä pienet yritykset eivät kuitenkaan saa lisäpisteitä siitä, että ne maksavat varmasti veronsa Suomeen ja käyttävät paikallisia alihankkijoita“. Näin siksi, että lisäpisteitä on mahdollista antaa vain ja ainoastaan ostettavan palvelun sisällöstä eli pisteytysvaiheessa laki kieltää vertailemasta yrityksiä koskevia tietoja. Yritysten velvoitteet joko täyttyvät tai eivät ja ne on tarkistettava ennen pisteiden laskentaan siirtymistä.
Jos jollain on timanttisia ehdotuksia, miten veronkierto voitaisiin huomioida hankintalakia noudattaen, I’m all ears.
Onko hoivapalveluja sitten pakko ulkoistaa?
Ei. Ulkoistus on aina poliittinen päätös.
(Kuva iStock.)