Julkisia hankintoja tehostamalla on mahdollista säästää satoja miljoonia vuodessa, todetaan hiljattain julkaistussa valtiovarainministeriön tilaamassa selvityksessä (Selvitys julkisten hankintojen säästökeinoista, 2023, Halonen, Tukiainen, Parviainen, Pyykkönen).

Selvitys tähtää säästöihin lainsäädäntöä muuttamalla. Toimenpide-ehdotuksia ovat:

• tarjousten määrän kasvattaminen keskeyttämällä hankinta tilanteessa, jossa tarjouksia saadaan vain yksi;
• hankintojen keskittämisen tehostaminen etenkin standardoitujen tuotteiden hankinnassa;
• sidosyksikköhankintojen suitsiminen (in house -ostot mahdollisia vain jos se olisi markkinavaihtoehtoja kustannustehokkaampaa tai ostoon sidosyksiköltä olisi muu erityisen painava julkinen intressi);
• raportointivelvoitteiden lisääminen suurimpiin, yli 10 M€ hankintoihin (“tuotantotavan analyysi”);
• suorahankintojen vähentäminen ja läpinäkyvyyden lisääminen (seuraamuksia ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä),
• hankintojen osiin jakamisen korostaminen (lähtökohdaksi velvoite jakaa osiin sekä mahdollisuus valittaa markkinaoikeuteen hankintayksikön ratkaisusta olla tekemättä niin) sekä
• perusteettomien sopimusmuutosten vähentäminen (seuraamuksia sopimusmuutosilmoituksen laiminlyönnistä).

Ehdotukset ovat kannatettavia ja hankintojen tehostamisen soisi kiinnostavan meitä kaikkia (yhteisiä varoja!).

Ainoastaan hankinnan keskeyttäminen mietityttää, toki kilpailua on saatava, mutta samalla yksikin aidosti annettu hyvä tarjous riittää. Mikäli tällaista sääntelyä tosiaan tulisi, todennäköisesti poikkeuksiakin sallittaisiin. Ehkä varsinaista ehdotusta enemmän mietityttää selvityksessä viitattu, vuonna 2019 julkaistu tutkimus (Anatomy of public procurement, 2019, Jääskeläinen, Tukiainen), jonka laajaa huomiota saaneen lopputuleman mukaan julkisiin hankintoihin saadaan keskimäärin vain kaksi tarjousta. Se on toki huolestuttavaa. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt tutkimuksen lähdeaineiston kerääminen vain yhdestä kilpailutusjärjestelmästä (Cloudia), ja sieltäkin jo pääosin aikana ennen nykyistä lainsäädäntöä (vuosina 2010-2017), jolloin EU-hankintoja ei koskenut sähköisten järjestelmien käyttöedellytys. On mahdollista, että nekin hankintayksiköt, jotka tuolloin käyttivät Cloudiaa, eivät julkaisseet kaikkia hankintojaan sähköisesti. Siksi johtopäätösten tekeminen saattaa antaa vajavaisen kuvan kokonaisuudesta. Samalla toki jaan huolen siitä, houkuttelevatko julkiset hankinnat riittävästi osallistujia.

Lainsäädännön muuttamistakin kipeämmin kaipaan muutosta asenteisiin, yleiseen suhtautumiseen julkisia hankintoja kohtaan.

Suorahankintoihin ja sidosyksikköostoihin ei ole tarvetta turvautua, jos julkisten hankintojen kilpailuttamista (ja siinä epäonnistumista) ei tarvitse pelätä. Pelkoon auttanee yhteistyö ja lupa panostaa. Hankintayksiköllä on oltava aito halu kehittää hankintaa ja oman näkökulman tueksi on hyvä käydä vuoropuhelua myös tarjoajien kanssa. Se edellyttää, että hankintayksikön johtotasolla tunnistetaan hankintojen merkitys ja kilpailutuksia tekevillä henkilöillä on resursseja työnsä hoitamiseen. Kun hankinnan tavoite on kirkas, asiakirjat selkeitä, vertailuperusteet osuvia ja sopimusehdot fiksuja, osallistuminenkin on – yllätys, yllätys – helppoa ja houkuttelevaa.

Jos lisäksi kuulisimme uutisia myös onnistuneista julkisista hankinnoista (voi kyllä niitä on!), yleinen mielikuva ja nihkeys hankintoja kohtaan murenisi.

Juuri sitä tarvitsisimme.