Ryhdyn yrittäjäksi

Ryhdyn yrittäjäksi, ja tunne on sama kuin teininä folkkarin peräsimessä! Mutta palataan purjehdukseen tuonnempana.

Viimeiset yhdeksän vuotta olen työskennellyt huippuhommissa PTCServices Oy:llä. Ehdin nähdä firman kasvun, kilpailutuksia pienhankinnoista satojen miljoonien ulkoistuksiin ja urakoihin; pääsin luennoimaan tuhansille ihmisille, sain ääneni kuuluville neuvottelupöydissä ja firman sisällä. Kiitän työnantajaani ja kaikkia teitä, joiden kanssa olen saanut työskennellä. Olen tehnyt töitä suurella sydämellä, toivottavasti se on välittynyt.

Eräänä syyskuisena keskiviikkoiltana, arkisen vesijuoksun päätteeksi, ajatus yrittäjäksi ryhtymisestä valtasi mieleni sellaisella kirkkaudella, että säikähdin. Vasta seuraavalla viikolla uskalsin soittaa isälle. Arvasin, miten siinä käy.

Kaksi kuukautta myöhemmin irtisanouduin.

Perheelleni ja ystävilleni yrittäjyyteni ei tullut yllätyksenä. Kun kerroin aikeistani hiljattain Facebookissa, en osannut aavistaa, miten moni nostaisi peukkua ja kannustaisi. Moni kommentoi nähneensä tämän aina. Luin viestejä järjettömän liikuttuneena.

Olen pian yrittäjä kolmannessa polvessa. Tekemisen ote ja asenne periytyvät, huomaan. Lapsena kuljin urakoitsijaisäni mukana työmailla, istuin nostolava-auton lattialla, opin sekoittamaan maaleja ja arvostamaan laadukkaita pressuja. (Oletteko muuten huomanneet, että julkisivut verhotaan nykyään halpaan ja ohueen valkoiseen peitteeseen, jonka ei ole tarkoituskaan kestää työmaalta toiselle; mitä tuhlausta!)

 

maalarihommissa

Yrittäjyys on elämäntapa ja asenne. Mukana toimistolla 4-vuotiaana. (Kuvan jälkeen maalasin isän mustat kengät valkoisiksi; ennakko-odotuksistani poiketen reaktio ei ollut ilahtunut.)

 

Yrittäjyys on näyttäytynyt minulle elämäntapana, asenteena ja intohimona. Vapautena ja vastuuna. Toisaalta kuvaani yrittäjyydestä värittää 90-luvun lama. Konkurssi. Periksiantamattomuus.

Omalla esimerkillään isä on opettanut rohkeutta, nöyryyttä ja pelisilmää enemmän kuin ehtisin bisnesoppaista omaksua. Isä on opettanut heittäytymään ja luottamaan.

Siihen se purjehduskin liittyy. Sain oman veneen, folkkarin, teini-iässä vailla aiempaa purjehduskokemusta. Jännitti, hirvitti, mutta into ja luottamus olivat sanoinkuvailemattomia, aivan kuten nyt.

Jutun kuva on Tukholman saaristosta marraskuulta. Pari vuotta sitten jouduin samassa kohdassa elämäni pahimpaan sumuun purjehtiessamme uutta venettämme kotiin. Päätimme jatkaa yötä vasten Maarianhaminaan. Oli luvattu sopivaa tuulta ja kirkasta yötä.

Sumu nousi varoittamatta uloimpien saarten luona. Vartissa näkyvyys katosi kokonaan. Äänimaiseman täyttivät lähestyvien laivojen sumutorvet. Pelko sävähti läpi kehon, sydän tuntui pusertuvan rinnasta. Muistan ajatelleeni, että vaihtoehdot ovat paniikki tai rauhoittuminen. Tasasin hengityksen. Pääsimme suojaan, löysimme rantaan. Sumu hälveni ja yö oli kirkas, taivas tähtiä täynnä.

Nähdessäni saman maiseman nyt, tunne palasi vahvana mieleeni.

Elämä on seikkailu ja oman tien seuraaminen vaatii rohkeutta. Jälkikäteen reitti erottuu usein selvänä.

 

Näillä sanoilla kiitän teitä kuluneesta vuodesta, upeat lukijani, ja toivotan teille oikein hyvää joulua!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.