Kehitysvammaliitto uutisoi alkuviikolla Euroopan parlamentin vetoomusvaliokunnalle tehdystä kirjelmästä, jossa kolme kehitysvammaista henkilöä vanhempineen pyytää selvittämään, loukkaavatko asumispalveluiden kilpailutukset vammaisten ihmisten syrjintäkieltoa sekä perus- ja ihmisoikeuksia. Kehitysvammaliiton siteeraamassa vetoomuskirjelmässä todetaan nykyisen hankintalain soveltamisen ”pilkkovan vammaisten ihmisten välttämättömät, elämänmittaiset palvelut muutaman vuoden välein kilpailutusmenettelyn kautta järjestettäviksi palvelupalasiksi”.

Kehitysvammaisten asumispalvelut ja etenkin niiden kilpailuttaminen ovat puhuttaneet viime aikoina yleisemminkin. Kuntaliiton  hankinnat.fi-sivustolla julkaistiin loppuvuonna  vieraskynäkolumni, jossa vammaisten ihmisten ja mielenterveyskuntoutujien yhdenvertaisuutta ja täyttä osallisuutta edistävässä Aspa-säätiössä työskentelevä Milla Ilonen hieman tiivistetysti kirjoittaa:

Edellä mainittu ilmapiiri vallitsi eräässä asumisyksikössä, joka oli juuri voittanut ison kilpailutuksen. Kiire tuli iholle.”

Ilonen kertoo kohtaavansa julkisiin hankintoihin liittyvää ahdistusta työssään ja ongelmia ilmenee useissa asumisyksiköissä.

Tämä saa mietteliääksi.

Onko vika hankintalaissa?

Periaatteessa edellä esitettyihin epäkohtiin olisi mahdollista varautua kilpailutuksessa. Asunnon koko voidaan määritellä vapaasti, samoin toiminnan sisältö ja resurssit. Jokaiselle asukkaalle voitaisiin vaatia oma päivittäinen suihkutuokio ja vaikkapa kaveri juoksulenkeille. Keittiöaskareissa apua voisi olla saatavilla 24/7. Kaikella on kuitenkin hintansa. Kilpailutuksissa sovitellaan yhteen poliittista agendaa, taloudellisia realiteetteja ja jonkinlaista ideaalia hankinnan kohteena olevasta palvelusta. Kunnilla ei yksinkertaisesti ole ehkä varaa ostaa kilpailutuksilla – saati tarjota omana tuotantonaan – monipuolisia asumismuotoja kattavilla palveluilla.

Ydinongelma ei siten ole hankintalaissa, vaan poliittisessa tahdossa – mihin yhteisiä rahoja käytetään ja mitä arvostetaan; minkälaista palvelua ihmisille tarjotaan?

Yhtäältä ratkaisevaa on kilpailuttajan osaaminen. Mitä oikein ostetaan ja minkälaista tasoa edellytetään? Ja muistetaanhan lupausten toteutumista myös seurata sopimuskauden aikana?

Asumispalveluiden kilpailuttaminen ja suorahankinnan mahdollisuus

Totta on, että Suomessa sote-palveluidenkin kilpailutusta ohjataan hankintalailla. Jos kunta ei tarjoa asumispalveluita omana työnään, osto ulkopuolisilta kilpailutetaan.

Todellisuus ei välttämättä ole täysin lohduton, sillä kilpailutuksilla on myös mahdollista valita vain uusi palveluntuottaja samoihin tiloihin. Näin ainakin koti pysyy samana, vaikka arkea operoiva yritys vaihtuisikin. Tällaisessa tilanteessa myös vanha henkilökunta saattaa siirtyä ns. liikkeenluovutuksella uudelle palveluntuottajalle vanhoina työntekijöinä.

On myös todennäköistä, että kilpailutuksilla palveluntuottajia valitaan useita ns. puitejärjestelyyn. Tällöin vammaisella henkilöillä säilyy mahdollisuus valita kunnan sopimuskumppaneista itselle sopivin.

Lisäksi palveluntuottajan vaihtumiselle on ihan hankintalain mukainen vaihtoehto – suorahankinta. Hankintalaissa (sekä nykyisessä että uudistuvassa) on huomioitu mahdollisuus jatkaa sopimuksia vanhan palveluntuottajan kanssa sillä perusteella, että palveluntuottajan vaihtaminen olisi ”ilmeisen kohtuutonta tai erityisen epätarkoituksenmukaista asiakkaan kannalta merkittävän hoito- tai asiakassuhteen turvaamiseksi”. Lain taustateksteissä on tässä kohdassa vielä nimenomaisesti viitattu vammaisten henkilöiden asumispalveluihin. Päätös suorahankinnasta on aina perusteltava ja se on tehtävä jokaisen henkilön kohdalla erikseen. Jos suorahankintaa käytetään, uudessa kilpailutuksessa uuden palveluntuottajan hoiviin ei ehkä siirrykään kukaan vanhoista asukkaista, vaan ainoastaan sopimuskauden aikana palvelun piiriin tulevat uudet henkilöt.

”Kohtuutonta kilpailuttamista vastaan”

Vammaisfoorumin lukuisat jäsenjärjestöt sekä Kehitysvamma-alan asumisen neuvottelukunta ovat ryhtyneet kampanjoimaan vammaisten henkilöiden palveluiden ”kohtuutonta kilpailuttamista vastaan”. Pelkona järjestöillä on, että vammaisten henkilöiden palveluiden kilpailuttaminen muuttaa ihmiset kauppatavaraksi. Järjestöjen mielestä hankintalain mukaiset kilpailutukset ovat sopimattomia ja peräti vaarallisia.

Osana kampanjaa järjestöt ovat laatineet omien sanojensa mukaan ”leikkimielisen” testin, jossa selvitetään ajatuksia ideaalista asumismuodosta ja -paikasta. Vastausten perusteella testi tarjoaa mahdollisimman kaukana näistä olevaa vaihtoehtoa.

Joskus on tarpeen ottaa kärjekkäästikin kantaa, mutta varsinaisen muutoksen syntymiseksi toivoisin järjestöiltä kevyttä peliä konkreettisempia ehdotuksia. Miten palvelut pitäisi järjestää? Miten hankintalaki estää ideaalin toteutumisen? Ohjeita, neuvoja tai muitakaan ajatuksia siitä, miten kilpailutuksia pitäisi muuttaa ja mikä olisi kohtuullista, ei nettisivuilta löydy.

Ilosen vieräskynäkolumnissa vinkkejä onneksi tarjotaan. Ilosen mukaan hankintoihin tarvitaan tahtoa keskustella juuri niiden palvelunkäyttäjien kanssa, joita hankinta kulloinkin koskettaa. Hankinnoissa olisi syytä kuunnella asukkaiden mielipiteitä jo  valmisteluvaiheessa, kysyä heidän tarpeitaan ja toiveitaan. Lisäksi pitäisi huomioida laatua ja tarjota esimerkiksi mahdollisuus osallistua palveluntuottajan ja työntekijöiden valintaan. Ilonen peräänkuuluttaa uusia innovaatioita, henkilökohtaista budjetointia, palveluasumista henkilökohtaisella avulla, asukaslähtöisten arviointimenetelmien hyödyntämistä sekä tuettua asumista ja pieniä asumisyksiköitä normaalissa asuntokannassa. Vammaisten lasten ja nuorten kuulemista.

Päättäjiltä hän toivoo hankintaosaamista ja kompetenssia, rohkeuttakin.